Pohjoismaiden EU-yhteistyö syyniin

Uudessa tilanteessa on paikallaan arvioida, mitä pohjoismainen politiikka on ja millä välineillä sitä tehdään EU-Euroopassa. Millaiset rakenteet pohjoismainen poliittinen yhteistyö tarvitsee?

Mielipidemittauksissa pohjoismaisen yhteistyön kannatus on korkealla. Myös poliitikot tunnustavat yhteistyön arvon, vaikka kylmän sodan aikaiset huippuvuodet ovat takana. Kyse on vakiintuneesta kanssakäymisestä, jossa ei tarvita poliittisia piiloviestejä.

Pohjoismaisen asialistan kärkeen ovat nousseet esimerkiksi ilmastonmuutos, Itämeri, puolustusmateriaalihankinnat ja kriisinhallintayhteistyö. Ympäristö, energia ja turvallisuus ovat yhteisellä agendalla, vaikka perusratkaisut tehdään kussakin maassa itsenäisesti ja omista lähtökohdista.

Pohjoismaista politiikkaa tehdään erityisesti ministeritasolla. Virallisten kokousten lisäksi asioista keskustellaan avainpoliitikkojen kahdenvälisissä tapaamisissa. Yhteistyö on joustavaa, ennakoivaa ja asiakeskeistä.

EU ei ole poistanut pohjoismaisen politiikan tarvetta, mutta mukanaolo EU:ssa ohjaa uudistamaan yhteistyötä. Asialistan osalta uudistumista on jo tapahtunut. Poliittisten instituutioiden, kuten parlamentaarista yhteistyötä edustavan Pohjoismaiden neuvoston, osalta keskustelu on vasta alkumetreillä.

Uudistustarve on ilmeinen. Pohjoismaisten poliittisten instituutioiden tulisi tukea yhteistä politiikan tekemistä. Seremoniallisia kohtaamispaikkoja ei tarvita.

Kolmen pohjoismaisen EU-maan parlamenttien välillä on selkeitä eroja siinä, kuinka vaikutusvaltaisina ne pitävät itseään kansallisen EU-politiikan muotoilussa. Suomen ja Tanskan parlamenttien vahva asema tässä suhteessa on tunnustettu. Käytännössä kuitenkin jäsenmaiden parlamenteilla on vain rajalliset mahdollisuudet ennakoivaan EU-politiikkaan. Edes Lissabonin sopimus ei ole tuomassa merkittävää muutosta tähän.

Pohjoismaiden neuvostossa ja muissa niin sanotuissa alueellisissa parlamenteissa tehtävä yhteistyö voi parantaa kansallisten parlamenttien vaikutusmahdollisuuksia. Osa EU-tasolla käsiteltävistä asioista voi tulevaisuudessa siirtyä alueellisesti päätettäviksi.

Alueellistuminen voi myös avata alueellisille parlamenteille suoria vaikuttamisen kanavia EU:ssa. Tämä kenties lisää pohjoismaisten parlamenttien halua panostaa Pohjoismaiden neuvoston toimintaan. Joka tapauksessa neuvoston toimintaa tulisi suunnata jo nyt vahvemmin EU-tasoisen politiikan tekemiseen.

Pohjoismaiden parlamenttien välistä EU-yhteistyötä on yritetty kehittää jo aiemmin. Puhetta on ollut EU-politiikan parlamentaarisen koordinointitehtävän antamisesta Pohjoismaiden neuvostolle, mutta tämä ei ole toistaiseksi osoittautunut mahdolliseksi.

Tulevaisuuden pohjoismainen poliittinen yhteistyö on yhteisiä linjauksia ja edustautumista kansainvälisillä areenoilla. Se on yhteistä koulutusta ja tutkimusta, yhteisiä hankintoja ja tiedon vaihtoa. Ennen kaikkea yhteistyö on luottamukseen perustuvaa vastuun jakamista.

Onkin paikallaan pohtia, pitäisikö Pohjoismaiden keskinäistä työnjakoa viedä rohkeammin eteenpäin. Pitäisikö esimerkiksi Suomen, Ruotsin ja Tanskan ottaa vetovastuuta Pohjoismaiden Itämeri-politiikassa ja vastaavasti Norjan arktisissa kysymyksissä?

Asiakeskeinen ja yhteiseen arvopohjaan nojaava yhteistyö Pohjoismaiden kesken ja EU:n suuntaan on perusteltua. Alueellinen blokkiutuminen ei voi olla yhteistyön lähtökohta.

Luottamus on kansainvälisen politiikan rajallinen resurssi. Pohjoismaiden välillä edellytykset keskinäisen luottamuksen ylläpitämiseen ja vahvistamiseen ovat poikkeuksellisen hyvät.

Tuloksellinen yhteistyö edellyttää uudistuksia. Hiipuvien instituutioiden sijaan tarvitaan tulevaisuuteen katsovaa, ennakkoluulotonta poliittista yhteistyötä.

Karina Jutila

Terhi Tikkala

Teksti on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-osiossa 8.6.2009